Pellas Lotshemman: Green Care and Espionage

23.7.2014

Green Care and Espionage

Terapian tarpeessa

There are no more volunteers, the relatives are cramping. My husband gets lost at the building site in his nighmare and I try to climb ladders without bars. Renovating and building - it is rough especially with a lutheran working moral.

Vapaaehtoisia ei enää ilmoittaudu, sukulaiset alkavat krampata ja ensimmäisiä hermopinteitä vapautetaan. Unessa mieheni eksyy rakennuksille ja tikapuistani puuttuvat alimmat puolat. Rakentaminen on rankkaa – etenkin jos luterilainen työmoraali piiskaa punnertamaan kilpaa, eikä tunne armoa varsinkaan itseään kohtaan. Vasara vie mennessään. Kolotuksia ja vaivoja kimpoaa etusormesta pohkeeseen. Tunnen eksyneeni ”Pieni talo preerialla” -kulisseihin, ja ymmärrän hyvin, että lapsille riittäisi edes toimiva televisio. Taitaa olla huilin paikka.

I feel I am lost in the scenes of Little House in the Prairie. I think we need a rest. Not to be so sinfull and lazy we try to combine work and leisure by visiting renovation shops and old houses to get inspiration and spare parts. We also spy.. How are things arranged in country-side Bed and Breakfasts? Would that solution suit ours? We write and draw down ideas - and enjoy!

On lähdettävä aina matkan päähän, edes seuraavalle saarelle ellei mantereelle asti ehditä. Jotta huili ei olisi ihan suoraa syntiä, otamme etäisyyttä tutkien varaosapankkeja ja perinnekohteita. Teemme siis ostosterapian ja teollisuusvakoilun ryydittämiä lepopyrähdyksiä. Illalla kunnostetussa yöpymisaitassa tai kartanon kamarissa kirjaamme muistiin oivalluksia ja maiskuttelememme mauttomuuksille. Ja nautimme. Maaseudun tiloilla luonto hellii. Se on sitä Green Carea, kun otan tuvan penkillä syliini kissan, nyppään ryytitarhassa eksyneen ohdakkeen tai käyskentelen puutarhan käytävillä. Höristelen hiljaisuutta.

It is the Green Care when we enjoy the silence, places that pamper all sences, feel the nature that heels and renews us. We often find our places to stay via Eceat, http://www.eceat.fi/ - it has a list of farms or houses that think alike we. It gives courage when you see that others have made it already even if we still have some way to go.

One needs idols - but how on earth could mrs Ingels always be so smiling, when the dust from the prairie filled the home and the tired husband kicked his boots to the far corner? We need to learn to be. To compromise. When too tired you can't see the relavant or enjoy the ready and done.

Oma uskokin vahvistuu, kun näen toisten tehneen sen, mihin itsellä on vielä matkaa. On esikuva. Mutta miten se rouva Ingalls aina jaksoi hymyillä, vaikka preerian pöly tunki keittiöön ja väsynyt mies potkaisi saappaansa nurkkaan? Kotikutoinen vihreä hoiva on näemmä kivisempi kyntö kuin toisen maalla pyrähdellessä. Meillä on oppimista olemisessa. Väsähdys työmaalla hidastaa askelia ja saa pipertämään toissijaisia. Sielunsa silmin ei erota tulevaa valmista saati seuraavaa odottavaa. Kaikkein eniten opin tässä itsestäni. Terapiassa neuvoivat meitä opettelemaan kompromisseja. Kyllähän me, kun vain pääsisimme sopuun, minkä kiistanaiheen ottaisimme harjoitusmatoksi.

Say that we'll practise. For example the door. There are no windows because we cannot agree on the colour - or the colours. I see the door as a colourful flower of creativity, but his eys ache of the seven shades. But I won't give in my Dalai-Lama-green! Help, mrs Ingells, the wind blows in!

Eteisen ovi. Siitä puuttuvat ikkunalasit, joita ei voi kitata ennen kuin ovi on maalattu. Ovea ei voi maalata, ennen kuin väreistä vallitsee yksimielisyys. Minulle ovi on luovuuden värikylläinen kukka. Miehen silmiä särkee ajatus sen seitsemästä sävystä. Dalai Laman hippivihreästä en luovu! Apua, rouva Ingalls! Meille tuulee sisään!